Puolivälin etappi häämöttää!

Taas on aikaa kulunut ja aina kalenteriin kurkatessa huomaa että kuinka nopeasti se on mennytkään. Ja jo ensi maanantaina puolet reissusta on mennyt. Joten juna kääntyy kotiin päin! ;)

Sunnuntaina tultiin "kotiin" tänne saasteiden sumuttamaan Hanoihin takaisin sieltä ihanalta rantalomalta Da Nangista. Reissuhan oli ihan huippu ja suuri kiitos siitä kuuluu Huen mahtaville tytöille :) Loikoiltiin siis porukalla rannalla (lue: poltettiin Kirsin kanssa alottelijoina nahkamme jo ekana päivänä), seikkailtiin Ba Na Hillseillä maailman pisimmällä kaapelihissillä ja moikattiin jopa naispuolista Buddhaakin. Hauska reissu siis takana. Näitä lisää!:)

Rantakatu Da Nangin My Khe Beachillä

Koko jengi Da Nangin kukkuloilla!

Eilen alkoi uusi harjoittelu ja nyt vuorossa odotettu kirurgian osasto Hanoi Medical Universityn sairaalassa. Aamusta siis pörhällettiin paikalle ja vaatteiden vaihdon jälkeen meidät esiteltiin uudelle osastonhoitajalle. Mukavia ihmisiä taas koko osasto täynnä, vaikkakin edelleen se kielimuuri vaivaa. Ehkäpä Vietnamissakin 20 vuoden kuluttua puhutaan englantia.. Heti päästiin mukaan aamurutiineihin töllistelemään ja olemaan tientukkoina, ja allekirjottanutta alkoi heti huimaamaan kun koko mahan mittaisen leikkaushaavan puhdistuksen vuoro tuli. Nam! Ei muuta. Ehkä mä vielä totun. Nyt odotellaan innolla lisää tapahtumia ja uusia asioita tulevalle kahdelle viikolle. Osastonhoitaja jopa vinkkasi että olisi mahdollista leikkausta päästä seuraamaan, hiphei sinne siis pökräämään:)

Kaikille Vietnamiin tulijoille vinkiksi: Kokeilkaa juomaa nimeltä Me Da (kirjoitusasu ei vastaa vietnaminkieltä). Se on tamarin puun hedelmästä tehtyä makeaa ruskean väristä juomaa, joka tarjoillaan varmasti hyvin vähän saastuneilla jääpaloilla ;) Nykyisen sairaalan edessä eräs mukava nainen "katukahvilassaan" tarjoilee erinomaista Me Daa, höysteeksi päälle ripotellen vielä tuntemattomaksi jääneitä pähkinä(?)lastuja.

Me Da

Olemme jo omaksuneet paljon vietnamilaisia tapoja, muun muassa Kisii herää joka aamu noin tuntia ennen kellon soittoa, joka on todellakin jo ennen kukon laulua. Roskaamaan myös olemme näppärästi oppineet, joten varokaa vaan äidit (ja Janne) kotiin tultuamme ;) Bussissa Emii osaa jo istua hiljaa aloillaan, ettei kenenkään tarvitse häiriintyä mukavasta suomenkielestä juuri lauluhartauden aikana. Myös keskipäivän lepotauko onnistuu jo, varmasti saamme syyttää myös yli 30 asteen lämpötiloja jotka uuvuttvat meidät tyystin.
Huom! Nimemme ovat myös muuttuneet vietnamilaiseen suuntaan, koska paikalliset eivät osaa niitä oikein lausua. Heille olemme siis Emii ja Kisii.

1/3

Tänään aloitimme uuden harjoittelun uudessa sairaalassa, Hanoi Medical University -hospitalissa. Aamutuimaan menimme sairaalaan, ensiksi toimistoon, jossa juteltiin käytännön asioista. Meitä oli siellä vastassa lääkäri ja pari hoitajaa, jotka luulivat meitä aluksi lääkäriopiskelijoiksi. Lisäksi heidän mielestään meidän olisi pitänyt harjoitella sairaalassa jo edellinenkin viikko, vaikka alunperin oltiin sovittu ihan jotain muuta. Niin Vietnamia!

Kuitenkin pääsimme yhteisymmärrykseen ja saimme aloittaa toisen harjoittelujaksomme sisätautiosastolla. Päätimme, että tullaan harjoittelemaan sairaalassa aamut (klo 7-12), jonka jälkeen jatketaan ”itsenäisellä opiskelulla” ja otetaan osaa paikallisten sairaanhoitajaopiskelijoiden luentoihin koululla. Meille tämä aikataulu sopii kyllä mainiosti. Muutenkin tästä sisätauti –harjoittelusta on tulossa huiman pitkä. Ensiviikon Da Nangin reissun takia päästään viettämään sisuksilla yhteensä vain 7 päivää.

Hanoi Medical Universityn sairaala vaikutti paljon nykyaikaisemmalta kuin edellinen Viet Ducin sairaala, jossa harjoittelimme viikon dialyysiosastolla. Sisätautiosastolla on 7 potilashuonetta, joissa jokaisessa ehkä 5 potilasta, miehet ja naiset luonnollisesti sekaisin. Täällä näyttää huoneiden jaottelu menevän niin, että samaa tautia sairastavat laitetaan aina samaan huoneeseen, outoa. Tällä(kään) osastolla ei juuri kukaan hoitajista puhu englantia, ei kyllä yllättänyt suoraan sanottuna. Mutta toisaalta, meidän työpäivät tulee olemaan sen verran lyhyitä, että ehkä me selvitään vaikka jouduttaiskin juttelemaan Emmin kanssa vain keskenämme. 

Viikonloppuna kävimme kaverimme Nhungin kanssa tutustumassa paikalliseen orpokotiin. Melko karu paikkahan se oli. Suurin osa lapsista oli jotenkin sairaita, henkisesti, fyysisesti tai sekä että. Yksi lapsi oli sidottu jalasta sänkyyn, ettei pääse vahingossa putoamaan. Hoitajapula kuulemma vaivaa. Kolme lasta jotka ei pystynyt kävelemään, oli ängetty pieneen pinnasänkyyn, vissiin myös vahinkojen välttämiseksi. Orpokodilla toimii kuulemma vakihenkilökunnan lisäksi jonkin verran vapaaehtoistyöntekijöitä. Me olimme siellä sunnuntaina, niin väkeä oli aika paljon. Kuitenkin paikassa vallitsi yleinen sekamelska ja kaikki oli hirveän sotkuista. Ovia ei ollut huoneisiin (saatika ikkunoita) ja koko paikka oli suurelta osin ulkona ilman kattoa. Samalla alueella asui myös vanhuksia, joiden jälkikasvu ei ole ottanut asiakseen huolehtia heistä vanhoina. Siellä ne sitten vaan hengaili, orpojen lasten kanssa.. Päällimmäinen tunne paikasta oli kyllä surullinen, vaikka vierailu kokemuksena oli kuitenkin opettavainen.

Uskaltauduttiin viikonloppuna ekaa kertaa mopojen kyytiin, hyvä me! Vain kuukausi piti kerätä rohkeutta. Käytiin lauantai-illan markkinoilla Nhungin ja kumppaneiden kanssa. Hanoissa ei kyllä uskalleta vuokrata mopoja, mutta ehkä sitten ensviikolla etelässä :)

Emmi on omaksunut perinteisen Vietnam-posen

Perjantainen naistenpäivän teehetki päättyi vähän kömpelösti, kun laittomaan katukahvilaan pärähti poliisit..

Việt Nam

Ajattelin kirjoittaa tietoiskumaisen blogitekstin tällä kertaa. Koska elämä on alkanut suttaantumaan täällä Hanoissa ja ollaan jo sen verran vietnamilaistuttu, että on se teidänkin jo hyvä aika tietää jotain faktaa täältä! :)

Amerikkalaissotilaita Vietnamissa

Sotahan käytiin täällä Vietnamissa vasta hetki sitten, vuosina 1964-1975. Tänäänkin tuolla kadulla kävellessämme arvailtiin, että kuka vastaan kävelevistä paapoista on sotaan osallistunut ja millä panoksella. Moni maa sotkeutui mukaan Vietnamin sotaan, Pohjois-Vietnamilla oli takanaan Neuvostoliitto ja Kiina. Etelän joukoissa puolestaan taistelivat Yhdysvallat, Etelä-Korea, Thaimaa, Australia, Uusi-Seelanti ja Filippiinit. Keinot tässä televisio-sodaksi kutsutussa taistelussa olivat raa´at, napalmilla muunmuassa raivattiin tietä Yhdysvaltojen toimesta. Siviilejä kuoli sodassa noin 2 miljoonaa.. Sodan ratkaisuna on kuitenkin pidetty Pohjois-Vietnamin hallituksen Vietkongin sissejä, jotka salakavalasti Cu Chi -tunneleistaan pääsivät hyökkäämään tärkeisiin kohtiin Etelä-Vietnamin puolustusta.
Muutama suomalainen osallistui myös tämän sodan taisteluihin. Henkilökohtaisena suosikkina ja tunnetuimpana suomalaisena Lauri Törni aka Larry Thorne. Törni taisteli Yhdysvaltain armeijan riveissä, kunnes katosi (joidenkin uskomusten mukaan myös kuoli) helikopterin kallioon törmäyksen seurauksena 18. lokakuuta 1965. Itse uskon tapaavani hänet vielä pimeimmässä Vietnamin viidakossa...;)

Kapteeni Larry A. Thorne Yhdysvaltain armeijan leivissä
(Ylennettiin kuolemansa jälkeen majuriksi)

Vietnamin lippuun liittyy mielenkiintoisia seikkoja. Lipun punainen pohjaväri kuvastaa sotien aikana vuodatettua verta ja keltainen tähti viittaa vietnamilaisten keltaiseen ihon väriin. Tähden viisi sakaraa edustavat työläisiä, talonpoikia, sotilaita, älymystöä ja kauppiaita. Alunperin lippu kuului Pohjois-Vietnamille, mutta sodan loputtua lippu jatkoi yhtenäistyneen Vietnamin lippuna.

Vietnamin lippu

Tänään vierailtiin aamusta Ho Chi Minhin mausoleumissa. Oltiin etukäteen saatu kuva, että tämä setä Ho on vietnamilaisille todellinen vapahtaja ja niin se todella onkin. Ho olisi joidenkin tietojen mukaan halunnut tulla tuhkatuksi, mutta sielä se nyt pötköttää lasiarkussa kuin Lumikki konsanaan. Huudeille saavuttuamme turvatarkatuksen kautta pääsimme alueelle sisään ja reppu piti tottakai jättää panttiin. Sitten meidät ohjattiin siistiin parijonoon, josta ei saanut poistua koko kävelykierroksen aikana. Ihmeteltiin myös noin 200 ala-asteikäistä lasta, jotka myös olivat tulleet katsomaan arvostetun henkilön balsamoitua ruumista, outoa tämäkin. No siellä me sitten lasten kanssa jonotettiin sisälle mausoleumiin ja heti kun sisälle asti päästiin, niin käskettiin olla hiljaa (ystäväni facebookissa jo tietävät että sain ensimmäisen hiljaa olo- kehotuksen bussimatkalla viime viikolla..), ja vartijat vahtasivat liikkeitämme tauotta. Viimeisessä huoneessa huonossa valasituksessa makasi sitten tämä kuuluisa entinen johtaja, tottakai vartijoiden ympäröimänä. Ukko näytti ihan muoviselta jäljennökseltä, mutta eipä ihme. Kuinkahan paljon vaan on jouduttu myrkkyjä siihen lykkäämään ettei luonnollinen maatumisprosessi ole alkanut. Tämän vierailun jälkeen poikkesimme myös samaa nimeä kantavan herran museossa, joka ei ollut edes vajaan euron hintaisen lipun väärti.
Ho Chi Minh on siis vietnamilaisille jokin kulttihenkilö. He palvovat kyseistä herraa, eikä muilla "hallitsijoilla" tunnu olevan vastaavaa arvoa heille. Jopa jokaista dongin seteliä koristaa vain ja ainoastaan Setä Ho:n tutuksi tulleet kasvot.

Ho Chi Minh 1890-1969

Ho Chi Minhin mausoleumi